#67 Kun tuntuu etten riitä

Sain ajatuksen kirjoittaa tästä aiheesta oikeastaan blogini kautta. Asia on painanut minua jo jonkin aikaa, ja vaikuttanut selkeästi myös täällä blogin puolella - esimerkiksi siinä, mitä materiaalia täällä julkaisen. Olen viime aikoina huomannut, että olen tullut entistä armottomammaksi itselleni hevosharrastukseni parissa. Tuntuu, etten anna itselleni enää mitään virheitä anteeksi. Siksi olisi ehkä aika nostaa kissa pöydälle ja kirjoittaa asiat julki, niinkuin ne mielessä on jo jonkin aikaa kaivertanut. Postauksen tarkoituksena on siis samalla terapisoida itseäni, ehkäpä postauksen avulla saan avattua samalla omatkin silmäni.

Fania ostaessani tiesin sen olevan minua osaavampi ja taitavampi. Sehän minulla oli tarkoituskin - löytää laadukas harrastus -ja treenikaveri, opetusmestari ja luottohevonen kisoihin ja kotitreeneihin. Itse olin palannut vasta hiljattain pitkältä ratsastustauolta ja taidot olivat ruosteessa, kun hevosta lähdin etsimään. Koeratsastuksessa olo oli kuin vasta-alkajalla hienon kouluhevosen selässä, mutta Fani tsemppasi ja sieti virheitäni. Jo heti ensimmäisellä koeratsastuskerralla tiesin, että Fani on oikea hevonen minulle. Fani on ollut kaikkea sitä, mitä hevoseltani toivoin ja vieläkin enemmän, se on opettanut minua jo vuoden aikana älyttömän paljon ja kasvattanut minua hevosenomistajana. Olisi varmasti opettanut ratsastuksellisesti enemmänkin, jos olisimme saaneet ehjän treenikauden viime vuonna.

Koska Fanilla on historiaa Suomen ajoilta jo ennen minua, huomaan välillä kokevani jonkin asteista alemmuuskompleksia omista taidoistani sen kanssa. Koska sillä on minua ennen kisattu vaativalle tasolle asti, tulee sellainen olo, että ihmiset odottavat minulta hirveästi sen kanssa ja toisaalta, toiset taas katsovat kieroon kun "hieno hevonen menee hukkaan huonolla kuskilla". Vaikka tiedän, että suurin kritiikki on vain oman pääni sisällä, tuntuu, että muserrun kun sitä todellista kritiikkiä päälleni sataa. Oikeassa elämässä olen kuullut oikeasti aika julmiakin kommenttaja meistä ratsukkona. Jopa ihan suoraan päin naamaa. Ne tuntuvat hirvittävän pahalta, kun teen kovasti töitä että oma kunto kasvaisi, taidot paranisivat ja oppisin ratsastamaan Fania paremmin. Puhumattakaan siitä työstä, kuntoutuksesta, hoitamisesta, hoivaamisesta ja kaikesta muusta mitä Fanin kanssa päivittäin olen tehnyt. Olen kuullut sanottavan, kuinka minun pitäisi myydä Fani jollekin osaavammalle ja ostaa itselleni sopivampi tätiratsu.

Onneksi on niitäkin, ketkä kannustavat ja tsemppaavat minua. Itselläni on ihan mahtava tukiverkosto ympärilläni tällä hetkellä - perhe, valmentaja ja tallinpitäjä sekä kaikki ne ystävät ja sukulaiset jotka uskovat meihin, ja tukevat minua niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. En varmasti muuten jaksaisi uskoa itseeni ja siihen, että meistä tulee vielä loistava parivaljakko kisakentille. Ja älkää ymmärtäkö tätä postausta väärin - Fania ei todellakaan ole ostettu meille tätiratsuksi. Kuten aiemmassa postauksessa kirjoitinkin, meillä tavoitteet on tottakai kilpakentille ja treenata tavoitteellisesti niin pitkälle kuin molempien rahkeet riittävät. Välillä vaan tulee sellainen olo, etten ole riittävän hyvä. Etten riitä. Tähän alemmuuskompleksiin vaikuttaa varmasti kokemani koulukiusaaminen lapsena. Porukasta eristäminen ja siitä johtunut riittämättömyydentunne on jättänyt pysyvät arvet mieleeni. Joudun edelleen, vuosienkin jälkeen vakuuttamaan itseni siitä, että riitän juuri tällaisena kuin olen. On annettava itsellensä aikaa, ja oltava armollinen. Kunhan antaa itsestään sataprosenttia ja tekee tätä hommaa täydellä sydämellä, on antanut kaikkensa. Enempää kun ei voi.

Kun vuosi sitten ostin Fanin, lupasin sen myyjälle, että siitä tulee meidän perheenjäsen josta pidetään hyvää huolta. Meillä se ei ole vain treenikaveri tai kisakumppani, vaan ystävä ja perheenjäsen, jonka hyvinvointi on kaikkein tärkeintä. Ja mielestäni siinä lupauksessa olen onnistunut täydellisesti. Se on paras ystäväni, perheenjäsen ja treenikaveri, jonka kanssa elämä on niin paljon parempaa. Päivääkään en pois vaihtaisi, ja jokaisesta päivästä yhdessä olen kiitollinen.

Ja vaikka Fanin kuskina onkin itselleen armoton, toisinaan holtittomasti kyydissä pomppiva perunasäkki, luulenpa hyvinkin, ettei sen elämä ole meillä kuitenkaan hassumpaa.

Kuvasta kiitos Erika L. Photography